Gertrude Steinin nerokkuudesta

Ensi-ilta on huomenna ja minun on palattava alkuun. Palasin takaisin sen kirjallisuuden pariin, josta tämä koko prosessi lähti käyntiin. Yllä olevassa kuvassa on kirjailija, jonka sanat päätyivät näyttämölle minun kauttani. Tuossa on Gertrude Stein, ja tässä hänestä lisää.

Gertrude Stein (1874-1946) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka kirjoitti sekä proosaa, runoja että draamatekstejä. Stein oli Picasson aikalaisia ja lähimpiä tuttuja, ja yksi hänen kuuluisimmista teksteistään ”Complete Portrait of Picasso” oli tehty siten, että hän koetti kirjoittaa muotokuvan Picassosta aivan kuin maalari maalaa muotokuvaa kuvattavastaan; kuvata ihmistä kertomatta hänestä. Myös Ida-romaanissa kuvataan Idan tekemisiä, kuvailematta, millainen hän varsinaisesti on. Ratkaisu on siinäkin mielessä omaperäinen, että romaanitaiteessa tyypillisesti on tapana painottaa päähenkilön piirteitä, ja siten luoda lukijan ja hahmon välille yhteys. Stein välttelee tällaista narratiivia – voi ajatella hänen pitävän sitä jopa liian helppona. Steinin pyrkimys merkitysten muodostumisen estämiseen onkin lukijalle (ja omassa tapauksessani tekstin dramatisoijalle) äärimmäisen kutkuttavaa ja älyllisesti palkitsevaa.

Stein leikittelee paljon toistolla ja sanojen muodostamalla rytmillä ja melodialla. Monet Steinin näytelmäteksteistä voi käsittää täysin dadaistisiksi – ne eivät kuitenkaan ole puhdasoppista dadaa, sillä Stein piilottaa mielellään merkityksiä symboliikan sisään. Stein ei myöskään tarkoittanut draamatekstejään esitettävään muotoon, tai ainakin hän oli sen ajan teatterillisen ilmaisun vastustaja – vastustuksensa vuoksi hän ei liiemmin käynyt teatterissa, vaan luonnosteli uudenlaista teatterikieltä. Stein ei esimerkiksi pitänyt repliikkien erottamisesta henkilöhahmojen kesken tai näyttämöohjeista; hän kirjoitti kaiken tekstin kokonaisuudeksi, josta tulkitsija erotteli näyttämöohjeet ja päätteli, kuka milloinkin puhui. Myöhemmin Steinin draamatekstejä kyllä sovitettiin lavalle, jolloin esimerkiksi näyttämöohjeet muutettiin niinikään vuorosanoiksi.

Itse miellän Steinin kokeilut draaman parissa jonkinlaiseksi anti-teatterillisuuden muodoksi, minkä vuoksi pidänkin häntä hyvin mielenkiintoisena ja inspiroivana kirjailijana. Lähiaikoina Gertrude Steinista on julkaistu uutta tutkimusta, tässä linkki The New York Timesin erinomaiseen artikkeliin, jossa käsitellään Ida-romaania.

Voisin Steiniin pitkään perehtyneenä allekirjoittaa myös artikkelin otsikossa esiintyneen väitteen. Gertrude Stein on nero. Hän on nero senkin vuoksi, että rohkeasti vastusti teatterillista toimintaa; teatteri oli tekstille alisteista. Steinin tekstejä luettuani voinkin ymmärtää hänen näkemyksensä; hänen tekstinsä on yksinkertaisesti valtavan kaunista kuunnella. Steinin lukeminen ja kuuleminen on myös vapauttavaa, koska kaikkea ei tarvitse ymmärtää.

Kauneudesta voi nauttia ymmärtämättäkin.

- Ohjaaja Milka 

Uraansa aloittelevan valosuunnittelijan mietteitä

Kuva: Aino Rasilainen

Ihminen on kiinnostunut ihmisestä, ja monesti katsoja näkeekin näyttelijän. Ei sillä, etteivätkö näyttelijät olisi kaiken tuon huomion arvoisia (meidän ihanaiset ainakin ovat), mutta lavalta voi bongata paljon muutakin. Ohjaaja tuo teeman, tulkinnan ja lopulta hallitsee kokonaisuuden. Lavastaja luo puitteet tapahtumille. Pukusuunnittelija syventää hahmojen tarinaa. Miten lahjakkaiden ihmisten kanssa olenkaan saanut työskennellä.

Minun tehtäväni on luoda kuvia yhdessä muun työryhmän kanssa. Ohjaaja, näyttelijät, lavastaja ja pukusuunnittelija tuovat kuviin sisällön, jonka minä yritän vangita, kehystää, ojentaa katsojille ja polttaa näiden mieliin. Hyvät valot eivät häiritse mutta entä valot, jotka sävähdyttävät ja jotka muistaa lopun ikäänsä. Enpä niitä epäonnistuneiksikaan sanoisi.

Eilen sain viimeisenkin heittimen Ilves-teatterin salin matalaan kattoon. Tänään treenattiin kohtausta, jota katsoessani tunsin onnistuneeni luomaan ainakin yhden kauniin kuvan.

Kuusitoista päivää ensi-iltaan.

– Mia, valosuunnittelija

Irti todesta ja takaisin toteen, tämän näytelmän elämä syntyy yksityiskohdista

Vedimme tänään ensimmäisen läpimenon esitystilanteen protokollan mukaan. Teatteri on muuttunut todellisemmaksi. Kohta alkaa näyttää siltä, että katsojia voisi päästää sisään. Ei kuitenkaan nyt. Ei ihan vielä.

Pidän ratkaisevana hetkenä jokaisessa esitystilanteessa sitä, kun katsoja ymmärtää hetken katoavaisuuden ja ainutlaatuisuuden,  jolloin hän tuntee olevansa vahvasti sijoitettuna juuri siihen paikkaan. Hän kohtaa lavalla olevan ihmisen inhimillisimmillään, ja sellaista katsoessaan voi raadollisimmalla tavalla tuntea omankin inhimillisyytensä rajat.

Katsoessani kohtausta saan toisinaan tämän ajan ja paikan tajun, jolloin hetki tuntuu katoavammalta - ja paradoksaalisesti ihminen vaikuttaa aidoimmalta ollessaan läsnä hetkessä, joka on sellaisenaan olemassa vain rajallisen ajan.

Muistiinpanoja tulee tässä vaiheessa yhä vähemmän ja yhä pienemmistä asioista. Olemme tämän viikonlopun treeneissä puuttuneet sormien paikkoihin, pään asentoihin  ja sopivan ujonkuuloiseen yskään. Olemme miettineet sanoja, ääniä, sävyjä ja kestoja. Olemme heittäneet valosuunnittelijan kanssa lavalle kuvia ja tutkineet niitä pää kallellaan, kaukaa, läheltä, kaukaa. Onko tämä hyvä? Tämä on hyvä.

Olemme treenikauden aikana oppineet matkimaan toistemme äänensävyjä, eleitä ja huumorintajua. Kuntopiireissä on kiroiltu ja punnerrettu Edith Piafin soidessa. Jatkuvasti jokin puuttuu, on väärässä paikassa tai joku on tuomassa. Mustelmia ja verta. Uupumusta ja maniaa.

Enää ei tarvitse puhua tulkinnasta. Nyt tehdään vain, ja tehdään valmista.

- ohjaaja Milka

hei kuvia.

hups toinen villasukka unohtui kotiin

Moi tääl on Pinja.

Viime treeneissä minulle alkoi vihdoin aueta roolini Ida-Idana.

Ida-Ida on aika kamala tyyppi. Ja jotenkin tosi kiehtova.

Pitkästä aikaa nautin treeneistä, vaikka olikin maanantai. 

On kiva huomata, että maanantaikin voi olla mukava päivä.

Me ollaan kivoja ja hyviä. Ilves on meille toinen perhe ja toinen koti.

Meillä on teille asiaa. Ja meillä on kuukauden päästä ensi-ilta.

Alkoi jännittämään.

 ♥Pinja

"Sinä olet Ida, eikö vain."

Vienohko repliikki ja Ilves -teatterin kaltevalattiainen musta sali ovat jo pitkään kuuluneet mielessäni erottamattomasti yhteen. Ida: Omakuvaleikki saa ensi-iltansa tänä keväänä samassa tilassa saman ajatuksen saattelemana.

Vietettyäni roolihahmoni Idan kanssa tunteja, päiviä ja viikkoja on käymässä kuten aina - aika ja ajatus tekevät tehtävänsä ja kas niin syntyy Ida.

Hahmo on aluksi vailla valmiiksi hiottua muotoa. Alan muotoilla. Muokkaan. Muutan. Tutkin. Huhkin. Hotkin. Ida vahvistuu ja vankistuu päivä päivältä, kaukaisemmasta kangastuksesta eläväksi hahmoksi.

Teatteria tehdessä voi nojautua vanhaan ihmistuntemukseensa, mutta ajatteluun aukeaa myös uusia ovia. Jotkut niistä ovat tuntemattomia ja suuria, mutta mahdollista kohdata yhtä kaikki.

Olen muuttanut nykyiseen asuntooni yhdeksän muun kautta. Se tekee kymmenen osoitetta kahdessakymmenessäkahdessa vuodessa. Kymmenen ovea. Lattioita on nähty monenlaisia. Osaisiko Ida kohdata muutot, ovet ja lattiat huolestumatta? Leikillisesti, perääntymättä.

Ovet on tehty avattaviksi. Lattia, jolla leikkiä, on tässä teatterissa kalteva. Mistä päästä sitä lähtisi yrittämään?

Auli

Idea syntyy, ideaa kokeillaan

Tässä ois videomateriaalia eräästä kokeilusta treeneissä.

Kokeiltiin kuinka ihmistä saisi raahattua lattian poikki. Eihän se heti niinkään hyvältä näyttänyt, ja sitten se alkoikin toimia.

Tällaiset pienet onnistumiset kannustavat uusiin, entistäkin omituisempiin ideoihin.

Katso niin näet. 

Tekeminen alkaa kohdassa 0:40.

"Onhan tää aika feministinen näytelmä"

Tämä lause tuli väsähtäneen näyttelijän suusta, makuuasennosta, tauon pohdintojen tiivistyksenä. Havainto oli olennainen, ja tulee määrittelemään kaikkea, mitä teemme seuraavien viikkojen aikana. Ylläoleva omakuva on muuten japanilaisen Yasumasa Morimuran 1996 teos "Self portrait: After Marilyn Monroe." Kuva on jonkinlainen versio Marilyn Monroesta, lisänä etnisyyden (japanilaisuuden) ja sukupolisuuden (miespuolisuuden) konteksti, tarkemmin vielä crossdressing-konteksti, ja miksei myös camp. Näitä riittää. Kuva sisältää niin useita eri merkitysyhteyksiä ja viittauksia, että se kuvaa täydellisesti lähtökohtaa feministisen esityksen tekoon. Runsaudenpula ja valinnanvaikeus ovat luomisprosessissa olleet haasteellisimpia. Fokus on kuitenkin alkanut hahmottua.

Luin Rebecca Schneiderin kirjaa "Explicit Body in Performance" ja mieltäni jäi kutkuttamaan siinä esitetty ajatus, jonka mukaan on mahdollista purkaa sukupuolten välinen dikotomia niin, että sukupuolisuutta ei ole. Kolonialismin aikakautta on käsitelty valtasuhteen kautta, jonka toisessa päädyssä on riistäjä, toisessa riistetty. Usein feministisessä esitystaiteessa on ilmentynyt samankaltaisia vastakkainasetteluja ja kannanottoja; objekti-subjekti, katsoja-katsottu, tekijä-tekemisen kohde tai tekemisen tulos. Kuitenkin siirryttyämme post-kolonialistiseen (ja näin myös postmoderniin) aikaan ovat myös jaottelut muuttuneet kyseenalaisiksi; ehkä voimme ajatella seuraavan mahdollisen siirtymän olevan siirtymä post-sukupuoliseen (post-gender) aikaan.

Judith Butler on esittänyt sukupuolen olevan performatiivi, joka on "kulttuurisesta eleistöstä" opitun käyttäytymisen toistoa, ja jolloin sukupuolisuus on teoista lähtöisin. Tästä lähtökohdasta on mielenkiintoista tarkastella mistä oma käsityksemme sukupuolisuudestamme rakentuu. Biologisen ja konstruoidun välinen suhde on kiinnostava; emme toki voi olettaa olevamme biologisen sukupuolen määrittämiä, joten kuinka sukupuolisuus sitten rakentuu, miten sitä voi esittää? Jos päätän olevani ihminen, kuinka ihminen käyttäytyy? Ja jos pystyn purkamaan jokapäiväisen esitykseni (itseni esittämisen) osiin, onko olemassa minkäänlaista itseyttä?

Postmodernistit sanoisivat, ettei itseyttä ole. Tämä on kiintoisaa länsimaisesta (kristilliselle pohjalle rakentuneesta) ajattelutavasta katsoen, olemmehan aina ajatelleet olevamme jollain tavalla ainutlaatuisia.

Saimme viime viikon tiukan treeniputken päätteeksi näytelmän rungon hahmotettua. Hahmojen väliset dynamiikat on havaittu, motiivit selvitetty ja jopa tyylillisiin seikkoihin on jo päästy käsiksi. Innostusta on riittänyt, enkä ole itsekään voinut siltä välttyä. Kirjoitin päiväkirjaani 7.1 "UUUUHHH koiramonologista tuli valtavan kaunis" enkä oikeastaan muuta, unohdin vieläpä panna lauseelle pisteen. Päiväkirjassani lukee 6.1 "tänään keksi Lovelle paikka" ja useita kaavioita, mihin rakkaus voisi sijoittua näytelmässä. En vielä paljasta, kuka tai mikä sen ilmentymä on.Tämän viikon to-do-listaan kuuluu myös kuvauksen (ja näytelmän tyylilajin) määrittely nettisivujen esittelytekstiin.


Miten olisi: "Romaanidramatisointi minäkuvan rakentumisesta, ja kyllä, tää on feminististä."

- ohjaaja Milka